Manifestointiprosessia käytin puolittain tietoisesti jo teinivuosina. Muistan hetken, jolloin kutsuin itselleni poikaystävän, tulevan (ex-)aviomieheni. Olin ollut pitkään yksin, ja eräänä päivänä ollessani 17-vuotias päätin, että oli aika täyttää tuo tyhjiö. Pyysin maailmankaikkeutta tuomaan luokseni sopivan kumppanin. Parin kolmen viikon päästä tämä nuori mies lyöttäytyi seuraani. Tiedostin, että juuri hän oli vastaus kutsuuni, ja olin siitä kiitollinen.

Joidenkin isojen asioiden kohdalla minulle oli aivan selvää, että olin itse osallisena elämäni luomisen prosessissa. Romanttisten suhteiden lisäksi työpaikat olivat jotakin, mitä melko selkeästi tiedostin tilaavani itselleni tilanteissa, joissa tarvitsin opiskelun ohelle rahaa ja/tai työkokemusta. Manifestoimani työtarjoukset saapuivat aina sitä kautta, että joku tuttu tai tutuntuttu soitti ja sanoi, että heidän työpaikallaan tarvittaisiin kipeästi apua, voisinko juuri minä tulla? Nämä työt olivat helppoja ja mukavia, esimerkiksi toimistotyötä, jossa sai surffailla netissä suurimman osan ajasta, tai lasten kaitsemista iltapäiväkerhossa, jossa piirreltiin ja askarreltiin kaikki päivät rennossa ilmapiirissä. Jos sen sijaan hain virallisen hakuprosessin kautta jotakin työtä, jota en oikeastaan halunnut, mutta jota minun olisi jonkun muun mielestä ”kuulunut” hakea, en koskaan saanut paikkaa. En tietenkään – enhän ollut tilannut sitä.

Manifestointiprosessi toimi kohdallani erittäin johdonmukaisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Koska en vielä parikymppisenä kyennyt hallitsemaan tunne-energiaani, manifestoin sen voimalla myös ei-toivottuja asioita erittäin tehokkaasti tilanteissa, joissa pelästyin tai ahdistuin. Ilmiselvin esimerkki on häämatkaltani, jossa tuore aviomieheni säikäytti minut kertomalla kesken metromatkan, että meillä on vääränlaiset liput, jotka eivät oikeuttaisi matkaan perille asti. Tunsin, kuinka tämä säikähdykseni magnetisoi puoleensa seuraavan tapahtumaketjun. Se, että viiden minuutin sisällä metrovaunuun saapui joukko tarkastajia, oli toki selkäpiitä karmivaa, mutta ei kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä yllätys.

Toinen samantapainen tilanne sattui kerran, kun olimme lähdössä laivaristeilylle. Olin ahdistunut siitä, ettemme minusta riippumattomista viivytyksistä johtuen ehtisi ajoissa satamaan, ja tämä ahdistus kutsui paikallisen bussin ajamaan tapojensa vastaisesti pysäkille kaksi minuuttia etuajassa, niin että ehdimme vain täpärästi kyytiin. Nämä esimerkit eivät ole suinkaan ainutkertaisia, vaan vastaavaa tapahtui vähän väliä niin pienemmässä kuin suuremmassakin mittakaavassa.

Kehotan sinua, lukija, miettimään samantapaisia tilanteita elämäsi varrelta. Oletko huomannut tietynlaisen kaavan toistuvan? Onko sisäisillä prosesseillasi sittenkin huomionarvoinen yhteys ulkomaailman tapahtumiin? Jos haluat päästä omien piilevien kykyjesi jäljille, näiden toistuvuuksien systemaattinen dokumentoiminen ja manifestointipäiväkirjan pitäminen ovat ehdottoman kannatettavia ideoita. Minun elämäni ne ovat mullistaneet tyystin.

Kuva: © Zhanghaobeibei / StockFreeImages.com

Tags:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *