Keuhkojeni puhdistaminen on vaatinut lähes neljän vuoden työrupeaman, joka huipentui viime viikkojen keuhkokuumeeseen. Tämän rääkin kestäminen vaikuttaa kuitenkin olleen vaivan arvoista. En ole vielä täysin toipunut, ja pitää jaksaa odottaa kärsivällisesti, että näen muutoksia jaksamisessani. Minulla on kuitenkin vahvasti syytä olettaa, että saan nyt aivan toisella tavalla happea.

Vuonna 2012 minun oli pakko ikään kuin koteloida keuhkokuume ja sen aiheuttaja syvälle keuhkoihini ja jatkaa elämää murto-osalla kapasiteetista. Tuolloin varmaan intuitiivisesti tiesin, että jos taudinaiheuttaja saisi vapaasti riistäytyä valloilleen, en selviäisi. Sen koteloiminen tietysti vaati hirvittävästi energiaa, ja se esti minua hengittämästä kunnolla. Selviämisen kannalta oli kuitenkin välttämätöntä odottaa aikaa, jolloin kestäisin keuhkojeni puhdistamisen kuolematta.

Keuhkoni alkoivat puhdistua itsekseen vähitellen. Kesällä 2014, selvitettyäni välejäni M:n kanssa perusteellisesti, aloin yskiä. Yskä loppui aina välillä ja alkoi sitten uudestaan, ikään kuin aina jossakin vähän alempana olisi auennut jokin kauan siellä odottanut pesäke, joka halusi puhdistua. Yskin puolet kesästä ja suurimman osan syksystä ja talvesta. Yskään liittyi inhottava metallinen maku, ikään kuin jossain alhaalla keuhkoissa olisi verta.

Vyöhyketerapeutti sanoi, että yskä liittyi myös siihen, että en ollut saanut puhuttua tärkeistä asioista; kurkkuchakrani joutui patoamaan kaikki puhumattomat asiat. Se oli aivan totta. Yskiminen alkoi helpottaa keväällä 2015, siinä kohtaa, kun olin saanut kevennettyä sydäntäni kertomalla keskeisiä M:iin liittyviä tapahtumia tässä blogissa.

Kului kuitenkin vielä melkein vuosi, ennen kuin olin valmis lopulliseen taisteluun keuhkojeni puhdistamiseksi. Väliajan vietin reippaalla hivenainekuurilla, joka paransi kehoni valmiuksia selvitä taistelusta voittajana.

Oli ihanaa olla noin vuoden verran yskimättä, mutta tiesin, että saadakseni voimani takaisin minun piti puhdistaa kaikki jäljellä olevat pesäkkeet. Toivoin tietysti, että niitä ei enää olisi, koska minua pelotti. Mutta syvällä keuhkoissani oli vielä vihollisen hermokeskus, jonka kotelo alkoi purkautua helmikuun puolivälissä 2016. Aloin taas yskiä, ja ensimmäinen diagnoosi oli influenssa. Merkittävänä päivämääränä, 22.2., kun olin viidettä päivää kuumeinen, todettiin myös keuhkokuume, ja minut otettiin sisään sairaalaan.

Olin hieman aiemmin katsonut Salaisten kansioiden jakson, jossa Mulderin keuhkoista imetään sinne pesiytyneitä toukkia, ja samaistuin. Ikään kuin minunkin keuhkoissani olisi ollut jonkin ällöttävän eliömuodon pesä, joka oli nyt kerta kaikkiaan pakko tuhota, jos halusin selvitä takaisin elämään.

Vastustaja oli vahva, eikä edes neljääkymmentä astetta lähentelevä kuume riittänyt polttamaan sitä tuhkaksi. Suonensisäisten antibioottien turvin se alkoi kuitenkin tehdä kuolemaa. Keuhkoputkeni joutuivat valtavalle rasitukselle noina päivinä yrittäessään yskiä ulos sitä ja sen verisiä jäännöksiä. Kolmantena sairaalavuorokautena tapahtui käänne parempaan, ja pääsin kotiin jatkamaan toipumista. Tarvitsin tietenkin vielä monen monta tablettia vahvoja antibiootteja, ennen kuin tauti tulisi nitistettyä lopullisesti.

8.3.2016, naistenpäivänä, sain viestin intuitioltani: Se jokin, mikä ikinä keuhkoissani oli majaillutkin, on nyt kuollut. Vahvistin tätä voittoa vielä visualisoimalla, kuinka sen ällöttävä (astraali)ruumis imettiin galaktiseen imuriin ja siitä Linnunradan keskustan sokaisevaan valoon muunnettavaksi takaisin puhtaaksi energiaksi.

Olin ilmeisesti ottanut tuon entiteetin itseeni suojellakseni M:ia; rakkaus velvoitti. Rakkaus, joka pakottaa tuhoamaan oman elämän toisen edestä ei kuitenkaan ole tosirakkautta vaan maskeerattua manipulaatiota. Onneksi pääsin irti.

Tags:

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *