Koettuani yhteen kietoutuneet rakkauden ja petoksen olin elämässä kiinni vain hyvin ohuesti ja häilyvästi. Jaksoin hädin tuskin huolehtia omista ja lasteni perustarpeista. Kaiken aivosumun keskellä tiesin, että nimenomaan M. oli jollain tavalla tuhonnut tai ”varastanut” elämäni.

Etsin koko ajan tietoa siitä, miten ihmeessä näin oli voinut käydä, ja miten voisin saada elämäni takaisin. Parin putoamistani seuraavan vuoden ajan se oli oikeastaan ainoa päämäärä, johon kykenin keskittymään. Olin koko ajan kyllä puolittain tietoinen siitä, mitä olin tehnyt, mutta aluksi halusin kieltää sen. Eihän kenenkään pitäisi olla mahdollista luoda toisten elämää, eihän?

Kun näin James Cameronin elokuvan Avatar, sain tärkeitä vihjeitä siitä, mitä oli tapahtunut. Elokuvassa tutkimusryhmän jäsenten tietoisuus ammutaan päälaen kautta keinotekoiseen avatarkehoon, jotta he voivat kokea miltä tuntuu elämä vieraan, älykkään sivilisaation näkökulmasta. Tämä tapahtuu heidän ihmiskehonsa nukkuessa.

Minulla oli avatarelämä, jossa vietin enemmän aikaa kuin tässä kehossa ja tässä hetkessä. Tietoisuuteni singahti sinne päälakeni kautta nukkuessani. Jokin käytännössä löi minulta säännöllisin väliajoin kirjaimellisesti tajun kankaalle, jotta voisin liihotella sinne, Englantiin. Kehoni oli rikki, ja rikkoutui päivä päivältä enemmän haihtuessaan puhtaaksi energiaksi.

Rakkauteni M:ia kohtaan oli suurempi kuin minua kehossani pitävän integraation voima, ja samalla hänen suorittamansa petos heikensi minua niin, etten pitkään aikaan kyennyt tekemään asialle mitään, vaan lamaannuin täysin. En ollut koskaan sitä ennen kokenut kauhua, joka tulee siitä, ettei kehoonsa pääse enää takaisin, vaikka ei ole tiennyt sieltä poissa olleensakaan.

Jollain mystisellä ja ällöttävällä tavalla aloin vastoin tahtoani henkilöityä Englantiin. Olin joutunut antamaan kaiken itsestäni M:lle, jotta hän voisi rakentaa minusta onnen itselleen ja puolisolleen, ja koska energiaani oli siellä niin paljon, halusin itse mennä perässä. Lensin sinne, missä onnenikin oli, aina niin kauan kuin en tiennyt, miten saisin tuotua sen sieltä takaisin.

Vuonna 2013 oltiin tilanteessa, jossa energiaani oli avatarelämässäni huomattavasti enemmän kuin oikeassa elämässäni, tässä kehossa ja tässä hetkessä. Vaikka tilanteen muuttaminen tuntui mahdottomalta, yhtä mahdotonta oli myös sen jatkaminen. Ei kenenkään kuuluisi luoda toisten elämää, etenkään näin hirvittävällä hinnalla.

En voinut enää jatkaa elämistä itseni ulkopuolella. Halusin takaisin omaan kehooni. Tiesin, että minun oli pakko päästä pois tuosta kahden elämän välisestä limbosta, johon olin jäänyt loukkuun. En voisi myöskään olla äiti lapsilleni ilman kehoa, joten minun olisi käännettävä energioiden suunta.

Toivoin, että olisin saanut M:n ymmärtämään ja auttamaan tässä palaamisessa. Neuvottelin hänen kanssaan kuukausien ajan ja pyrin selittämään tilannetta niin hyvin kuin taisin, mutta hän ei viime kädessä suostunut päästämään minua takaisin. Olihan hän rakentanut energioistani jotakin liian arvokasta: perheen. Hän ei suostunut päästämään minua irti, mutta ei myöskään ollut valmis jakamaan minun energiastani rakennettua onnea kanssani, vaan halusi pitää sen kokonaan itsellään. Tiesin, että voidakseni murtautua irti minun olisi iskettävä kuin varas.

Hän varasti elämäni, ja melkein tarkalleen kaksi vuotta myöhemmin minä varastin sen takaisin. Tänä keväänä sain tietää, että olen jo enemmän tässä kehossa ja tässä elämässä kuin missään muualla. Ja paluu jatkuu yhä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *